sunnuntai 4. helmikuuta 2018

Eden


Talviuintipaikan rantasaunaan mahtuu lauteille enintään yhdeksän rotevaa miestä. Tai kaksi rehevää naista ja seitsemän rotevaa miestä, tai sitten kaksi naista ja kaksi lasta ja kuusi miestä. Laihoja saunojia mahtuisi ehkä yksi enemmän, mutta joka tapauksessa loput joutuvat seisomaan oven vieressä tai kipuamaan portaat mäen päälle toiseen saunaan. En ole vielä kertaakaan saunonut yläsaunassa, mutta oletettavasti puheenaiheet ovat samat sielläkin: hiihtokisat, lumikenkäily, remontointi. Tänään puhuttiin myös presidenttiparin vauvasta. 

Aamulla olimme vielä Oulussa. Kylpylähotelli Edenin aamupalalla voi kastaa vaahtokarkkeja suklaasuihkulähteeseen. Pekoni oli rapeaa, munakokkelin koostumus miellyttävä. Juoma-automaatti toimi kiehtovasti tabletin ohjauksella (lorotin kaksi lasia puolukkamehua). Maisema ikkunapöydistä merelle on niin hieno, että miehellä oli aikaa lukea toinenkin sanomalehti ja nauttia vielä yksi munkki.

Pakkaspäivänä Oulua pitää osata lähestyä oikeasta suunnasta: Kivisydän-parkkitalon hissin kautta lämpimästä parkkikerroksesta kauppakeskus Valkean shoppailutaivaaseen niin kuin turkiksiin pukeutuneet rouvat ja hattuherrat, ilman toppahousuja tai muita rasitteita. Ensin syömään, sitten yksi tarkkaan valittu kauppa, opiskelijan luokse kahville ja hotelliin. Pitkä, aurinkoinen lenkki meren jäällä ennen iltauintia. Fantastista.

En ole vielä purkanut matkakassia. Viikonloppu ei ole ohi ennen kuin se on ohi.





maanantai 22. tammikuuta 2018

Mini-break Vaasa


Kuvittelin eilen olevani kovapintainen seikkailijanainen ja ostin itselleni matkan. Ystäväni tekstasi olevansa vaikuttunut rohkeudestani, hän ei uskaltaisi matkustaa yksin, ja vielä iltayhdeksän aikoihin minä päämäärätietoisena maailmanvalloittajana ajattelin, että eihän tämä mitään ole, kyllä keski-ikäinen nainen Euroopassa yksin pärjää. Aamukolmelta ajatukset ovat ihan toiset, kaikki pelottaa. Riisun Angelina Jolie -varusteeni ja olen taas herkkävatsainen itseni.

Viikonlopun kävelimme Vaasassa. Kylmiä, aurinkoisia lenkkejä merenrantoja pitkin. Emme tehneet mitään mikä ärsyttäisi rikkinäistä selkää. Valitsimme hotellihuoneessa etukäteen ruokalajin, jonka ilmoitimme alakerran ravintolassa heti tarjoilijalle tämän tullessa tuomaan ruokalistoja. Pelkkä pääruoka, istumista vain puoli tuntia ja sai syödä ihan rauhassa. Oopperan (toivoton 1,5h) sijaan kuljeskelimme lauantaina tunnin Citymarketissa ennen nukkumaanmenoa, kaksi banaania ja pikkumaito (varayöpala), telkkarista vanha leffa, johon nukahdin pian alkutekstien jälkeen. 

Ei yhtään jännitystä tai epäröinnin hetkeä siitä selviäisikö mies kivutta loppuun saakka. Meillä jotka niin usein olemme ottaneet huikaisevia riskejä teattereissa ja konserttisaleissa. Olipa kummallista.

Kotipihan linnut tuntuvat selvinneet hyvin pakkasviikonlopusta. 









tiistai 9. tammikuuta 2018

Vähitellen


Olohuoneen pöydälle keräämme ympäri huoneistoa hajaantuneet joulukoristeet. Sohiskelin hetki sitten imurilla sohvan alle ja kuulin joulupallon vierivän laidasta toiseen. Ei tullut esille. Kun aika on kypsä, se ilmestyy näkyviin kuin itsestään. Kesäpallo.

Suklaa loppui viikko sitten. Joka ilta etsin unohtuneita kätköjä. Tänään kiipesin keittiöjakkaralle ja kurkottelin katonrajan piilopaikat. Ei mitään. Gluteenittomat keksit on syöty, tyhjiin raaputeltu Nutella-purkki lensi lasinkeräykseen, kuivatut aprikoositkin napsuteltiin menemään, vaikka pussin puolivälissä jo saimme todeta, ettei vatsa kiittänyt. Eikä lähimmäinen. Jääkaapissa on nyt vain pari litraa maitoa ja puoli purkkia puolukkasurvosta. En halua voileipää, haluan suklaata.

Ensimmäisen työviikon päänsärky hiipui uuden viikon alkuun mennessä pieneksi nakerrukseksi vasemman korvan taakse. Joka päivä saamme valoa ainakin viisi minuuttia pidempään, ehkä jopa kuusi, vai oliko se seitsemän? Enää ei tee mieli nukkua. 



































torstai 28. joulukuuta 2017

Joulu


Kahden viikon joulumaratonin jälkeen tänään tuli se hetki, ettei tiedossa ollutkaan enää vieraita tai kyläpaikkoja. Kalenterissa ihan tyhjä päivä. Tuntui oudolta, en keksinyt mitään tekemistä.

Meillä on ollut hyvin jouluista. Tuskin on olemassa parempia tunnelmanluojia kuin nojatuoliin nukahtanut mummo, koristeita ripustava teini ja ikkunoissa pöllyävä lumipyry. Ja kynttilälyhdyt hangessa. Ulkovalosarja, joka hermostuttavan nikottelun jälkeen lopulta räpsähtää loistamaan. Olohuoneen sohvilla yömyöhällä vitsaileva nuoriso. Sukkapaketit.

Minulla on uusi, kallis harrastus: kaksi siemenmökkiä ja pitkä rasvapötkylä. Pikkulinnut syövät omaisuuksia.























lauantai 9. joulukuuta 2017

Keveästi kylläisen vatsan ajatuksia


Pikkujoulun jälkeen on ihanaa kaivautua täkin alle selvin päin. Kropassa virtaa puhdas vesi ja masu on tyytyväinen hanhesta, rapeasta parsasta ja kohokkaasta. Nukkuisin, mutta ajatukset juoksevat vielä rauhattomasti ympäri iltaa ja viime viikkoja. Keikahdan niin helposti mukavuusalueeni ulkopuolelle melkein missä kemuissa hyvänsä, että osallistuminen vaatii aina ylimääräistä tsemppiä, hauskoista ihmisistä ja letkeästä ilmapiiristä huolimatta. Vaan nytpä on juhlittu itsenäisyyden sataa vuotta ja joulua samaten. Lepo. 

Löysin kirjan. Elin tarinassa yötä päivää. Audur Ava Ólafsdóttir kertoo naisesta, jonka mies hylkää uudenvuodenaattona yhdentoista avioliittovuoden jälkeen (Den sista kvinnan). Jokin tässä kirjassa sai kääntämään sivua niin tiiviisti, että kahtena aamuna jouduin työmatkan ajamaan autolla pyörän sijaan, kun en ajoissa saanut lopetettua lukemista. Kerronta? Henkilökuvaukset? Ei edes ärsyttänyt, vaikka päähenkilö oli korostetusti filmitähdellisen kaunis, mutta kieltämättä ihmettelin miksei tavallisen viehättävä riittänyt. 

Oma kirjallinen tuotokseni on hyväksytty. Viisi opintopistettä erityispedagogiikan perusopintoja, onnea vain minulle. Matematiikan kurssilla tuskin kokisin moista onnistumista. Tajusin aamulla, että olen koko vuoden elänyt 52-vuotiaana, kun oikeasti täytän vasta tänään. Hukkasinko siis vuoden vai sainko yhden lisää?




sunnuntai 26. marraskuuta 2017

Helsingissä punaisissa saappaissa


Helsingissä näyttää kulkevan saappaat jalassa ainakin kahdenlaisia ihmisiä: boheemit, hoikat rastapäät, max 40v, ja pyylevät, haaleasilmäiset tätiset, hyvinkin 50v ja enemmän. Molemmat ryhmät käyttävät Hai-saappaita, tätisten kumppareihin mahtuu villasukka. 

Oli tarkoitus löytää uudet kengät mutta kaikki pääkaupungin asukkaat tuntuvat käyttävän kokoa 40 ja Black Fridayn shoppailuryysiksen jälkeen minulle ei sitten löytynyt yhtään sopivaa paria. Ei väkisin, hyvin kumppareilla aamulla räntäistä katua tarpoo, ja mukavan lämpimänä pysyivät varpaat vielä illallakin, kun odotin Joulupukkia Senaatintorilla.

Jos olisin ostanut ihan tavallisen Aku Ankan pokkarin, olisinko saanut siihen Don Rosan nimikirjoituksen? Akateemisessa kirjakaupassa kiemurteli signeerausjono pitkän matkaa hyllyjen välissä ja kaikilla näytti olevan kainalossa iso kovakantinen kokoelma-Ankka. Minä en osta sarjakuvia. Enkä enää dekkareitakaan. Päätin myös olla ostamatta kirjoja, joissa kerrotaan vanhuksista ja varsinkin niitä, joissa kerrotaan nuorista. En osta enää Alexander McCallia enkä ketään Maeve Binchyä. Ylipäätään vaikea on ostaa mitään, kun joka kirjan kannessa teosta ylistetään eikä kukaan kehota vähän miettimään kannattaako juuri tämä kirja hankkia. En taatusti osta, jos teksti on kovin pientä. Ostin Sinikka Noposen uusimman.

Matkalla ollaan taas. Juna vie kohti maanantaita. Nukuttaa.




maanantai 20. marraskuuta 2017

Talvi


Ajelimme eilen lumettomalta Pirkanmaalta takaisin kotiin lumiselle Pohjois-Pohjanmaalle. Talviriennot pääsivät vauhtiin heti kerralla: kolmen päivän aikana satanut lumi oli märkää ja raskasta työnnellä ja meillä oli kiistaa siitä kumpi saa pienemmän lumikolan. Tänään jatkoin talven riemuja hytisemällä puoli tuntia apteekin edessä liian vähissä vaatteissa. Juttelin vastaan tulleen tutun kanssa eikä ollut edes oikeaa asiaa. Hän meni lopulta apteekkiin, minä kotiin. Sitten palelin koko illan, vaikka takassa oli tuli. Söin jäätelöä. Paljon ja jäistä. (Tässä kuviossa on nyt jotain mikä ei aivan toimi.) Kietouduin (yritin kietoutua) liian pieneen vilttiin ja lähettelin instagramiin tunnelmakuvia lumisesta pihasta. Talven ystävät Kanadassa ja Fidzillä kilvan kommentoivat huokauksin ja sydämin. 
On niin pirun pimeää, että menen aikaisin nukkumaan.

Katsoin tänään sitä sarjaa, joka on kuvattu Karibialla. Liian kuuma paikka.




lauantai 18. marraskuuta 2017

Huomen


Aamukuudelta lainasängyssä selaan instagramia ollakseni hiljaa. Maailmalla on satanut lunta kinoksiksi asti, taivas on loistanut revontulista, takoissa poltettu komeita halkoja, lankakaappeja järjestelty, perinnetalojen remontit etenevät pikkuhiljaa. Amerikkalainen Tim, 57, on päätellyt puolikkaasta naamastani (aurinkolasit), parista selkäkuvasta (pitkässä puserossa, toppatakissa) ja feedistäni ylipäätään (maisemia, kukkia, polkupyöriä), että olen kaunein nainen tällä puolen internettiä. 

Veimme eilen opiskelijapojalle pienen lastin tavaraa. Mies ei halaa, koska se vain itkettää, minä puristan pitkään ja lujasti, aina vähän varastoon. Kun nyt on varmistettu, että yksi on kunnossa, tulee mieleen, että pitäisi nähdä miten sillä toisella menee. Kolmas näyttää olleen diskossa. Videossa ei ole ääntä mutta valot vilkkuu.

Talon hamsteri on siirretty yöksi eteiseen, muuten emme olisi saaneet nukutuksi juoksupyörän ratinalta. Hamsteri elää kolmisen vuotta. Ihminen paljon pitempään, mutta lyhyeltä sekin aika tuntuu. Olen ostanut jo kaikki joululahjat ja haaveilen keväästä. Viisaampi pysähtyisi tähän marraskuun päivään. 




 

lauantai 28. lokakuuta 2017

Olisinpa käynyt Specsaversillä


Olen tämän reissun aikana bongaillut julkkiksia: lentokoneessa edessäni istui Roman Schatz (ei osannut enää suomea), hotellin aamupalalla vieruspöydässä hörppi kahvia Michael Palin (Wanda-pipo päässä) ja tänään iltapäivällä huomasin, että Kaarlen ja Silvian vävypoika oli siirtynyt ovimiehen hommiin Suomen Kansallisteatteriin. Fantastiskt.

Päivän kulttuuriannoksena Molièren Luulosairas. Tykkäsin. Melkeinpä kaikesta. Kansallisteatterin salin näkeminen oli jo sinänsä elämys. 

Muutoin on ilta kulunut mitä mukavimmin sukulaismökillä. Terveisiä Sysmästä!




perjantai 27. lokakuuta 2017

Reippailua, kirjoja ja teatteria koivet rutisten


Saattoi olla, että joku piti meitä romanttisena vanhana parina, kun aamulla kävelimme Katajanokalla käsi kädessä. Totuus kuitenkin on, että minä otan miestä kädestä jottei hän menisi liian lujaa ja hänellä puolestaan on yhdessä sormessa hermovika, mistä johtuen veri ei oikein kierrä ja kumppania kädestä pitämällä sormi paremmin lämpenee. 

Puolilta päivin suuntasin Messukeskukseen. Olin etukäteen päättänyt kierrellä kirjamessuja kolme tuntia ja juuri niin kauan kesti ennen kuin aivot hyytyivät. Tässä vaiheessa reissua eivät jalatkaan enää kovin hyvin kanna, välillä pitää jo ihan nilkuttaa.

Illalla pääsin lopulta näkemään Aleksanterin teatterin sisältä. On nimittäin ollut mielessä jo pitkään. Upea on rakennus eikä oikein valittamista Satu Silvossa ja Reidar Palmgrenissakaan. Toinen kerta toden sanoo on romanttinen komedia jollaisena sitä mainostetaankin, minä nyt vain satun olemaan kaikessa kainoudessani vielä paljon romanttisempi. Ei siis mennyt ihan yksiin odotukset ja se mitä sain, mutta loppuratkaisun vetäisivät niin näppärälle rusetille, että kyllä kelpasi.

Vielä kaksi rankkaa lomapäivää jäljellä.